Heräsin, mutten keksinyt syytä nousta sängystä.
Erityisesti joinain kalseina syysaamuina saattaa lämpimän peiton alta maailmaan ujuttautuminen tuntua raskaalta. Silloin täytyy tarmokkaasti kuvitella päivän hauskoja tapahtumia, kuten aamukahvia tai iltapäivän Emmerdalea. Viime lokakuussa koitti minulle kuitenkin tuo traaginen päivä, jolloin mikään syy ei tuntunut riittävän painavalta kampeamaan minua hereille. Uni muuttui vähitellen laiskaksi tajuttomuudeksi. Makasin kuin kärpäspaperissa ensin aamiaisajan ohi, sitten lounaan ja päivällisen.
Olisin mielelläni laittanut tuon päivän väsymyksen piikkiin, mutta sitä seurasi toinen samanlainen, jota seurasi kolmas. Lopulta nukuin surkeana viisi päivää viikossa. (Tiistaisin ja torstaisin oli onneksi aamuisin ruotsia. Kurssi ei ollut minulle pakollinen, tarkalleen ottaen olin käynyt sen jo, mutta poikaystäväni ruotsin ääntämykselle nauraminen houkutteli koululle puoli yhdeksäksi.) Matemaattisesti ajateltuna 71,4 prosenttia päivistäni jäi täysin käynnistymättä, eivätkä ne loputkaan (28,6%) startanneet häävisti.
(Liioittelen tietenkin aivan käsittämättömissä määrin. Olin jalkeilla lähestulkoon joka päivä (ok, ihan joka päivä), usein myös söin, saatoin jopa käydä jossain tapaamassa kavereita ja facebookissa olin liiankin aktiivinen. Käsittänet kuitenkin pienen värittämisen välttämättömyyden dramatiikan luomiseksi.)
Arkkitehtuurin opintoni etenivät tahmeasti. En ollut koskaan ollut varma valitsemastani alasta. Käymilläni kursseilla olen suunnitellut useampiakin ihan mukiinmeneviä rakennuksia ja uuden konseptin Sastamalan keskustaan (sastamalalaisia suosittelemaan kiittämään iltarukouksessaan päätöksestäni vaihtaa alaa). Mutta, ollakseni rehellinen itselleni, en ikinä muuttaisi suunnittelemaani taloon. En ikinä luottaisi omiin tuotoksiini. Ketsuppitehtaan työntekijälle se on ok asenne, lääkärille hieman heikompi, arkkitehdille käytännössä se ja sama mutta henkinen vastuu on valtava. (Ketsuppityöntekijästä vielä mainittakoon, että on ok, jos hän ei vaikka pidä ketsupista - mutta jos hän ei luota ketsuppiinsa, koska lisää siihen jotain myrkkyjä tai jotain sellaista, niin se on huonompi.)
Vesitin edellisessä kappaleessa yllätyksen alanvaihdoksesta, mutta näin tosiaan päätin tehdä. Mikäli palaan maitojunalla takaisin talojen piirtämisen pariin, löytyy netistä nyt työnantajille hyvä syy olla palkkaamatta minua (edelleen ed. kpl). Nyt suunnittelen kuitenkin avaavani elämässäni uuden oven ja pääseväni uuteen, hauskaan kouluun ja unelmieni muuttuvan todeksi. Olen päämäärätietoinen ja jaksan herätä.
Blogin otsikko ei kuitenkaan kerro viime syksystä, vaan tulevan kevään aamuista. Elämässäni on alkamassa epävarma välitila. Valmennan itseäni pääsykokeisiin ja koitan pysyä sinnikkäänä. Voihan olla, että löydän itseni vuosien päästä kassalta. Potentiaalinen minä 1 (onnistuja) tulee lähikauppaan ostamaan maitoa puuroon, jota hän keittää itselleen aamuisin pysyäkseen koko päivän loistavana ja onnellisena, ja huomaa kassan takana potentiaalisen minän 2 (luovuttaja), joka ei ole toteuttanut haaveitaan, vaan palvelee asiakkaita vihaisesti, eikä edes sano heille moi, tai suostu kertomaan millä numerolla heidän lempisavukkeitaan saa automaatista.
Tällainen epävarmuustekijä saa nuoren sydämeni ahdistumaan, eikä välttämättä ole vieläkään helppoa nousta sängystä. Silloin on kiva tietää, että kun on takkutukkaisena mönkinyt kahvikupin kanssa koneelle, on blogi siellä valmiina odottelemassa, ei väsyttävän pirteänä, ei vaativan reippaana, vaan sympaattisen onnettomana se toivottaa minulle paskaa huomenta.
