Liikuntaseteleiden epäoikeudenmukaisesta jaosta

Poikaystäväni kysyi yhteisen saliharrastuksen aloittamisesta, ja aloin itkeä hampurilaiseeni. Plip plöp plöp, tiputtelin kyyneliä pihviin, niiskutin ja hörppäsin kolaa rauhoittuakseni. Ajatus liikkumisesta liikkumisen vuoksi sai minut aivan pois tolaltani. Lohdutukseksi järkytykseen menimme autoajelulle.

Rehellisesti ottaen tilanne on kyllä hiukan huolestuttava. Rakastan kävelemistä, mutta hikiliikuntaa en ole harrastanut pitkään aikaan. Sydämeni ja keuhkoni eivät varmaankaan kiitä, vaan päinvastoin pitävät minua ikävänä ja itsekkäänä, ja toivoisivat olevansa jonkun muun ihmisen elimiä. Jotta voisimme yhdessä olla onnellisia, minä ja vartaloni, yritin keksiä minulle sopivaa lajia. Keksinkin pari, joista nautin:

1  Paini poikaystävän kanssa,

ei kaksoismerkityksiä. Harrastukseksi kuitenkin mahdoton: Ajatus toisiaan vasten kiukunpunaisina ja hikisinä läiskyvistä painitytöistä... Ei, minä sanon ei. Ja muutenkin, sehän on vähän niinkuin tappelua. Ja tappeleminen on tyhmää.

2  Jousiammunta.

Mutta hinta on korkea, ja liikunnallinen hyöty on suunnilleen sama kuin marjapussin pelaamisessa. (Ja jousiammunta on vähän niinkuin tappamista! Tappaminen se vasta onkin tyhmää! Yyhyy!)

3  Melonta ja soutaminen,

jos on kesä, ja sää on kaunis ja lämmin,

ja jos en kaadu kajakilla, sillä olen surkea uimari. Ja jos eväät ovat kunnossa ja seura on hyvää ja muutenkin satun olemaan hyvällä tuulella eikä ole esim. se aika kuusta.

Jos eläisin keskiajalla, olisin varmaankin erittäin hyvässä kunnossa, ja keittelisin paljon kalakeittoja ja jänispaisteja.

Olemme pikkuveljeni kanssa täsmällisesti jakaneet kaikki perimämme liikunta- ja kulttuurisetelit niin, että yhdelle vain yhdenlaisia. Pikkuveljeni, himoliikkuja, ei ole kiinnostunut kulttuurin mistään muodoista, vaikka se käsitettäisiin hyvin laajasti (esim. tv-sarjat, hömppäkirjat, minkäänlainen musiikki ei kiinnosta häntä).

Itse sain ne kaikki hömppätaidegeenit pöytälaatikkorunoilijaisältäni. Salilla hikoilemisen sijaan kulutan päiviäni piirtelemällä. Tässä eilisen tuotos, kuvitus isäni lakiaiheiseen runokokoelmaan:

Lempiasioistani, joita löytyikin kuvastollinen

Olin täysin uponnut todellisuuteen, jossa telkkarin katsominen ja päiväunet ovat parhaita tapoja viettää aikaa, enkä keksinyt kovinkaan monia syitä poistua talosta, saatika syitä sille, että olisin alkanut keksiä syitä poistua talosta. Yllättäen Leijonakuninkaan apina (Mandrillus sphinx) kuitenkin tuli luokseni ja sanoi "Muista kuka olet!", jolloin ymmärsin, että olen elänyt elämääni väärin, ja että oli aika lähteä käymään Tampereella. (Tavallaan kyseessä ei ollut apina vaan ihmisrotuinen poikaystäväni, mutta mikäli käyt katsomassa Piin elämä -elokuvan, ymmärrät, ettei tärkeintä oikeastaan ole, kuka sanoi mitä, vaan miellyttävä tarina. Ja että joskus, joskin harvoin, 3D-efekti on kaiken sen nenäkivun arvoinen.)

Lähdimme siis Tampereelle fuksikyykkään, mikä oli mahtavaa, koska fuksikyykässä yhdistyvät kaksi lempiasiaani. Arvasit varmasti, että kyseessä ovat fuksit ja kyykkääminen. Nyt voit askarrella itsellesi tötteröhatun ja kirjoittaa siihen "a a s i", ja häpeillen laittaa sen päähäsi. Ja kun kämppiksesi tulee kysymään, mitä sinulla on päässäsi, voit pyytää häntä kuorimaan porkkanan ja heittämään sen vessanpönttöön, jotta saat syyn tunkea naamasi sinne. Koska lempiasioitani eivät todellakaan ole fuksit ja kyykkääminen -

oli ehkä tarpeetonta olla noin ilkeä. Mutta tarkemmin ajateltunahan fuksit ovat vain tyyppejä, joita ei todennäköisesti tunne, ja kyykkääminen on puupalikoiden heittelemistä isommilla puupalikoilla. Mainitsemani kaksi lempiasiaa ovat, tattadadaa, telmiminen ja alkoholi. Talvilajeissa hölmö pukeutuminen ja pomppiminen ovat sosiaalisesti sallittuja, mikä helposti johtaa riehakkuuteen ja telmimiseen, mikä on tietenkin mahtavaa. Ja alkoholi on muuten vain mahtavaa,

luonnollisesti kohtuudella nautittuna. Ja mikäli vanhempani sattuvat lukemaan, haluan täsmentää, että opiskelijaporukoissa juominen on täysin kontrolloitu sosiaalisen ilottelun katalyytti, joka useimmiten vieläpä syljetään maistelun jälkeen pois (joskus vasta aamulla).

Huikeaa iltaa seurasi mukava päivä, joka alkoi paluukyydin takapenkillä lörpsityillä Amppari-mehujäillä. (Ellet pidä uudissanastani, voit mielessäsi korvata sen imeskelyllä tmv. toiminteella, mutta pyydän sinua avoimesti hetken miettimään mehujään nauttimisesta kuuluvaa ääntä.) Todellinen hauskuus kuitenkin odotti olkkarin pöydällä. Kuvasto, josta löytyi kaikki tuotteet, joita olemme tietämättämme aina halunneet. Tässä muutama herkku:

 

Taiteilijan omakuva

Olet varmaankin joskus katsonut tv-dokumentin jostain taiteilijasta. Merkittävimpien teosten jälkeen on päästy esittelemään hänen omakuviaan, ja niitä onkin ollut paljon. Olet sitten päässäsi miettinyt, että kaikki taiteilijat ovat narsisteja, tai ainakin että kyseinen taiteilija on, ellet ole yleistävää tyyppiä.

Voisin nyt esittää eriävän mielipiteen (vaikkakin kaikki taiteilijat aivan varmasti ovat narsisteja). Omakuvien piirtämiseen on hyvin selkeä selitys. Peilissä on ilmainen, kärsivällinen malli, joka ei varmasti loukkaannu, jos hän näyttää piirrustuksessa typerältä. Tässä siis syy, miksi luonnoslehtiöni on täynnä kuvia kiukkuisesta, tummatukkaisesta ja aika karkean näköisestä nuoresta naisesta.

Kiukkuisesta siksi, että minulla on sukuperintönä hyvin tuimat kasvonpiirteet. Karkealla tarkoitan sitä, että minulla on tapana kuvata itseni rumana ja maskuliinisena. Liioittelen mielelläni nenäni ja leukaperieni kokoa, piirrän pienet silmät lähes keskelle päätä, ja silmänaluset ja kasvojen juonteet ovat korostetussa asemassa.

Luulisin, että tottumuksessani on kyse ihan perisuomalaisesta itseinhosta ja nöyryydestä. Sillä olisipa noloa, jos huomaisin kaunistelevani piirteitäni, tai etenkin, jos joku muu huomaisi sen. "Hah haa kuvitteletko olevasi tuon näköinen", tämä ilkeä luonnoslehtiöni selailija sanoisi. Olisin sitten ihan että, "no en, tietenkään". Ja sen jälkeen meillä olisi kiusallista, ja olisin varmaankin punastunut ja ihmettelisin miksi olen antanut luonnoslehtiöni niin ilkeälle henkilölle.

Tänään koitin olla itselleni erittäin hellämielinen, mutta piirroksen nainen näyttää niin julmalta, etten voi lisätä kuvaa tänne, vaikka se olikin aikomukseni. Vannon, että kun olin skannannut tuon ilkeän naisen, pelästyin aivan helvetisti hänen tuijotustaan ruudulta. Jotta emme olisi peloissamme, vaan hyväntuulisia, viihdytän teitä iloisella pöllön kuvalla (johon tunnustan myös hieman samastuvani. Jotta se sopisi otsikon alle, voimme hyvinkin tulkita sen omakuvana):

Todellisuuden hämärtymisestä

Väliaikaisasunnossamme, omakotitalossa, asuu tästä lähtien minun ja Namun lisäksi Namun veli ja hänen tyttöystävänsä. Edessä on kaksi viikkoa kommuunielämää. Luonnollisesti juolahtaa mieleen, että "tässäpä mainio tilaisuus leikkiä sitcomia". Itse lienen levottomine juttuine Phoebe (valitettavasti), toinen tyttöasukki on tietenkin kaunis Rachel, Namun veli siivousintoiluineen on selvä Monica ja Namuseni Monican lempeät torut vastaanottavana osapuolena Chandler.

Haussa on siis kaksi siistiä ja savutonta alivuokralaista, jotka sopivat kuvauksiin "nörtti" ja "hassu". Mikäli tunnistat itsesi, ota yhteyttä. Paremman puutteessa myös tylsä ja tyhmä voivat tulla kysymykseen.

Eilen leikin Namusen kanssa toista hassua kotileikkiä, "Sisusta unelmakämppä". Pakko se on tunnustaa: Minullakin on hieman taipumusta askarteluun.

Viimeinen ehdotus lienee lähellä oikeaa toteutusta, vaikka luultavasti asetammekin reaalimaailmassa maalaustelineen niin, että sille asetettu taulu näkyy huoneen eikä seinän suuntaan. Heitämme myös paljon tavaroita pois, sillä janoan tilaa hengittää, kävellä, keksiä uusia pomppimistyylejä ja ennen kaikkea maata lattialla. Nyt puhuu sisäinen Phoebeni: Kovalla lattialla maatessa tuntee kehonsa eri tavalla. Raukeana mutta aistit virkeinä, kattoa tuijottaen pää tyhjenee, virikkeitä ei ole. Vain oma keho, (ihana vanha lauta)lattia ja (lähes kolmen metrin korkeudessa siintävä) katto. (BOOYAH jumalauta että rakastan sitä kämppää!)

Taulu, joka siis luultavasti asettuu huoneen eikä seinän suuntaan, pääsee nyt esittelyyn. Tämän ja viime päivitykseni myötä paljastan lopullisesti pupufriikkeyteni.

Tässä kuvassa olisin mielelläni esitellyt myös Namun, mutta valitettavasti luonamme vieraillut yksisarvisvauva loikkasi juuri kuvan ottamishetkellä eteen. Riehakas kusipää.

Pupujen mahdollisuuksista

Tänään on ollut aivan uskomaton päivä. Ehdin jo innostua, kun kiinteistöhenkilö soitti minulle asunnosta, josta piirsin haaveisia kuvia tänne aiemmin. Puhelun tarkoituksena oli kuitenkin vain tiedustella, olemmeko vielä kiinnostuneita asunnosta, vai lopahtiko kiinnostuksemme eilen kirjoitetun hakemuksen jälkeen - "Soitan tämän puhelun siis kaikille hakemuksen jättäneille, ja teitä olikin kuule aika paljon, varmaan kaikki näytössä käyneet. Juu u. Että nyt ihan vaan tarkistellaan, onko tullut muutoksia." Kiinteistöhenkilö lupasi, että asunnon saaja selviää viimeistään huomenna.

Kun hän puolen tunnin päästä soitti uudelleen, hänellä oli älyttömien kysymysten sijaan hyviä uutisia! Rakas lukija, nyt voin kertoa sinulle, kuinka saat minkä tahansa kämpän, vaikka hakijoita olisi kymmeniä ja kymmeniä. Etsimme pitkäaikaista kotia, sanoin. Osaisimme todella arvostaa siistiä asuntoa kauniista talosta, sanoin. Asunto tuntui heti kodilta! Vielä enemmän se tuntuu kodilta, kun saamme avaimet käteen! Ja muutamme sinne, voi veljet, sitten se vasta kodilta tuntuukin, mitä kodeimmalta kodilta.

Jotta hyvistä uutisista tulisi ähky, kuulin tänään, että pääsen rakkaan ystäväni kanssa tekemään ohjelmaa Tampereen teekkareiden Wappuradioon. Nuhainen ja nariseva ääneni pääsee jälleen radioaalloille. Lupaan, että pääasiassa soitamme musiikkia.

Mutta, yhden onni on toisen, mm, ikävä tapahtuma. Ja niin karma näytti kyntensä jälleen: samalla, kun minä iloitsin, toisaalla surtiin käsittämätöntä raakuutta.

Iso hurtta tappoi pikkupupun.

Kaikille koirille haluaisin täsmentää, että itsemurhapupusarjakuvien luomasta virheellisestä käsityksestä huolimatta puput ovat erittäinkin elämänhaluisia ja -iloisia kavereita. Kyseiseltäkin viattomalta pupulta jäi käyttämättä monia mahdollisuuksia, tutkimatta monia polkuja elämän luonnonsuojelualueella. Pupu olisi voinut haluta esimerkiksi

(Alarivillä lukee että "hattuteemaan pureuduttiin", kuten varmasti arvasit.)

Hyvästi, pupu.

// Juuri äsken hämmästyin pientä otusta, joka loikki pihalla, heti lasioven takana. Se pysähtyi, heilutteli minulle korviaan ja puputti että "ei hätää, täällä ollaan".

(Perustuu tositapahtumiin.)

Maitotuotteiden oikeinkirjoituksesta

Huomasin surukseni kirjoittavani vain-blogia. Sellaisissa blogeissa, joita itse tykkään lukea, on kantava teema ja paljon kuvia aiheesta: ruokablogeja, muotiblogeja, askartelublogeja. Mutta tämä on ihan vain blogi. (Vain-blogi vai peräti in vain -blogi? Ääh.)

Pohdin mahdollisuuksiani teemablogien saralla. Olen kärsimätön askartelija ja minulla on noin kolme asukokonaisuutta, joiden esittelemiseen menisi siis suunnilleen kolme päivää. Mutta ruoka! Teen joskus todella hyvää ruokaa. Toisaalta syön myös paljon ulkona. Lue: "Toisaalta syön myös paljon euron juustoja." Ehkä suurin ongelma ruokablogissa olisi häpeän määrä. En kai oikeasti voi syödä noin...

Esimerkkinä viikonloppuna Tampereella vietetyt 25 tuntia (tarkka!). Niihin kuului ystäviä, wingsejä, paistinperunoita, limsaa, karkkia, kahvia, ranskalaisia, "Cheese cheese burger", limsaa, sipsejä ja limsaa. Ja kupillinen turkkilaista jukurttia. (Kielitoimisto suosittelee: "jukurtti" tai "jogurtti". Ei kuitenkaan ikinä "jugurtti".)

(Onnettomana yksityiskohtana mainittakoon, että olin unohtaa kännykkäni Tampereelle, mutta onneksi siihen tuli juuri oikeaan aikaan tekstiviesti, ja nappasin sen matkaan. Avainnippuuni ei tullut tekstiviestiä, joten sitä en napannut matkaan, ja nyt ainoa keino päästä taloon sisälle on autotallin kaukosäädin. Haluaisin kyseenalaistaa muistitikun avainlenkin hyödyllisyyden. Kun muistitikku on avaimissa kiinni, et unohda sitä kiinni koneeseen. Kun avaimet ovat muistitikussa kiinni, unohdat ne kiinni koneeseen.)

Summa summarum: Kirjoitan tänne hukkuneista avaimista, kirjojen lukemisesta ja heräämisestä. Kuulostaa tylsältä. Mutta onhan minulla kuitenkin pointti tässä: Blogini kertoo pääsykokeisiin valmistautumisesta! Kaikki siitä, kuinka valmentautua pääsykokeisiin! Itsehän ajattelin prepata itseäni

- no, bloggaamalla. Bloggaan siis bloggaamisesta. Ei hätää, olen kuullut tästä ilmiöstä ennenkin. Bloggaajat kertovat siisteistä mainostavaroista, joita he ovat saaneet blogin ansiosta, ja hauskoista juhlista, joihin on kutsuttu siistejä bloggaajia. Mikäli vain alatte nyt lähettää minulle tavaroita ja kutsuja hauskoihin juhliin, kaikki on hallinnassa.

Toisaalta, minua ei kannata nyt yllättää iloisesti millään paketeilla. Ystävällisyydenvastaanottamiskiintiöni on ääriään myöten täynnä. Menin eilen hakemaan tilaamaani pitsaa pitseriasta, mutta korttimaksu ei onnistunut, eikä minulla ollut yhtään käteistä. Tiskin äärellä omaa ateriaansa odotteleva, ehkä nippa nappa täysi-ikäinen nuori mies tarjoutui heti maksamaan pitsani! Sanoin jotain kohteliasta ja kiitollista, kuten "täh", ja ennen kuin edes tajusin tilannetta, pitsamies otti tyytyväisenä pojan ryppyiset setelit ja kehui häntä ensimmäiseksi tapaamakseen suomalaiseksi herrasmieheksi. Vonkasin pojan tilinumeron (en puhelin-!) ja hoipertelin ulos todettuani noin neljästi hänen olevan "tosi reilu kaveri".

Keksin loppuun tällaisen vitsikkään kuvituksen, jossa tavoittelen muoti- ruoka- ja askartelublogien fiilistä!

  

 

Sitten, tämä askarteluosio kuvastaa ilmettäni pitsatapahtuman aikana. En ollut ihan varma, mikä olisi sellainen kunnon askartelujuttu... Jotain tällaista?

Loppuyllätykseksi blogityyli, jota tavoitella:
http://kiljumuussi6000.blogspot.fi/2012/12/sanna-itse-ei-ollut-hereilla-kun.html

Kritisoin kuluttamista

Mieltäni alkoi kalvaa huolestuttava ajatus. Olenko sittenkin liian vihervasemmistolainen degrowth-höpö mainosalalle? Testatakseni itseäni lainasin kirjastosta Liina Puustisen teoksen "Kuluttajamuotti", joka tarkastelee mainontaa ja sen suhdetta kuluttajaan kriittisesti. Kansi on houkuttelevan iloinen, siinä on onnellisia muotti-ihmisiä ja kaikennäköistä kivaa muottitavaraa. Sisältö on kuitenkin tiukan tieteellistä tekstiä, sellaista, missä joka virkkeen jälkeen merkitään lähde (minä itse, 2013).

Teksti on tähän mennessä ollut hurjan kiinnostavaa eikä liian värittynyttä. Aaa, mitä sisäistä sotaa käynkään läpi! Mainokset, nuo ilkeät kuvaset ja tuhmeliinit videopätkät jotka manipuloivat ihmisiä ostelemaan kaikenlaista! Persoona luodaan kulutustarvikkeilla! Kulttuuriympäristö pakottaa kuluttavaan käytösmalliin! Karl Marx, tule johdattamaan meitä! Pimeydestä! Aivan sysipimeydestä, huh huh, kompastelemme vain yhdessä täällä, omiin jalkoihimme ja muuhun, mitä on lattialla.

No täytyy nyt hiukan tökkiä!

Ja kaikenlainen "se on vain koneisto, jonka osasena en vaikuta kokonaisuuteen", "jos minä en tee sitä, sen tekee joku muu" -ajattelu pitää tietenkin lopettaa heti alkuunsa, lähempää moraalista tarkastelua kestämättömänä. Ja ennen kaikkea siksi, että tässä testataan nyt vain sisäistä motivaatiotani ja sen riittävyyttä vuosikymmeniksi. En varsinaisesti ajatellut joutuvani kiirastuleen tai muuta sen semmoista, jos myyn sieluni mainosalalle.

Suurin ongelma kirjan lukemisessa on kuitenkin se, - -

tämä on niin noloa, että tarvitsen hengähdystauon.

Suurin ongelma kirjan lukemisessa on se, että lukiessani tuotteista, brändeistä ja ostamisesta, mieleni siirtyy hanakasti nettivaatekauppoihin... Ihan uskomatonta. En pysty lainkaan keskittymään, kun keksin koko ajan kaikkea tärkeää ostettavaa. Aloinkin tässä itseni sivistämisen ohella etsiä täydellistä kaulakorua (Poola Katarynaa vai Titimadamia?) suunnittelemaani kevätlookkiin. Joka on tässä:

Yksi asia ainakin alkaa kirkastua. Yliopisto ei menetä minussa suurta tutkijaa tai maagista älykköä eikä mitään muutakaan oikein. Ei helvetti...

Koko elämä määriteltynä

Onnistuin järkyttämään tuttavaa kirjastossa.

(Kirjasto on tietenkin sikäli huono järkyttämispaikka, että kauhistuneet älähdykset häiritsevät lukurauhaa. Onneksi kohdehenkilö kuitenkin piti tunteensa aisoissa, eikä paljastukseni häirinnyt lukijoita.)

Minä: ...ja sellaisia kuulumisia. Ja siis poikaystäväni lukee joka päivä pääsykokeisiin, niin siksi mulla on koko ajan tylsää.
Pian järkyttyvä henkilö: Hah, tosiaan koska poikaystävähän on tietenkin koko elämä...
Minä: No kyllä se on tällä hetkellä!

Pelästyin itsekin spontaanin rehellistä ja hiukan hyökkäävää vastaustani, ja aloin heti selitellä. Tiukka tosiasia kuitenkin on, että minulla ei asu Turussa tällä hetkellä kovinkaan paljoa omia kavereita. Paitsi että herään, syön ja menen nukkumaan Hemmon kanssa, niin myös kaverit, joita näemme, ovat alunperin Hemmon kavereita. Kun haluan vaikka omaa aikaa kaupungilla, pyydän Hemmolta kyytiä sinne ja takaisin. Onhan se nyt hiukan järkyttävää!

Tästä syystä vanhan ystävän kutsu viettämään iltaa hänen poikaystävänsä kimppakämppään oli enemmän kuin tervetullut. Minun ihan omia uusia kavereita, voi juku! Ja vielä kimppa-asujia, jotka ovat hengaajien aatelia. Minua ilahduttavat sellaiset piirit, joissa lätistään turhia kaikesta maan ja taivaan väliltä. Esimerkiksi opiskelijaporukoissa jutellaan usein omista kursseista ja opinnoista, oman yliopiston bileistä missä ollaan oltu yhdessä tai omasta alasta muuten vaan. Vastapainoksi on niitä porukoita, joissa ei viitsitä kyllästyttää toisiaan jaarittelemalla ikuisesti samoja juttuja. Sellaiseen joukkoon on helppo ulkopuolisenkin sujahtaa välillä viihtymään. Ja kommuuneissa yleisesti vallitsee mielestäni tällainen paskanjauhannan ilmapiiri.

Käsittääkseni on muodikasta liittää blogiin kuvia mausteeksi, jotta tekstiä ei ole niin raskasta tarpoa läpi. Haluaisin siis esitellä sinulle kämpän, josta olen nyt ollut kaksi päivää niin innoissani, että hengitän vain nopeaa pintahengitystä eikä varpaissani ole tuntoa. Toivoisin siis, että saisimme sen.

Voisin alkaa tästedes kutsua poikaystävääni Hemmon sijaan Namuksi. Vai onkohan se vähän liian löperöä?

Reaktiomittausten yllättävästä helpottumisesta

Pidän itseäni epäonnistuneena bloggaajanalkuna, sillä ensimmäisestä eli viimeisimmästä postauksestani on kulunut 17 päivää (yli kaksi viikkoa!) ilman, että olisin tuottanut mitään uutta sisältöä. Startti on siis tahmea. Kuin toffee. Saimme tosin joululahjaksi todella kovaa toffeeta (ei lainkaan tahmeaa) - niin kovaa, että pakkauksessa oli myös toffeevasara herkun paloittelua varten! En olisi ikinä kuvitellut tarvitsevani toffeevasaraa, ja nyt minulla on sellainen. Ehkä sitä voi käyttää myös lääkärileikkien reaktiovasarana.

Ei sillä, että leikkisin useinkaan lääkäriä. Mutta se on totinen tosi, että turhan materian kerääminen ympärilleen tuntuu erityisen typerältä nyt, kun asumme väliaikaiskodissa. Poikaystäväni (kutsutaan tästä lähin häntä vaikka nimellä Hemmo) vanhemmat ovat reissussa, ja me asumme heidän erinomaisessa, tilavassa, valoisassa, itse asiassa vastavalmistuneessa omakotitalossaan. (Tarkalleen ottaen keskeneräisessä. Ei vain kuulostanut yhtä hienolta.) Minun kaikki rakkaat tavarani, lautapelini, kirjani, mausteeni, cd-levyni ja kynsilakkani ovat pahvilaatikkopinojen uumenissa autotallissa. En edes ymmärrä, miten muuttolaatikoita on niin paljon. Mutta varmastikaan en halua seuraavan muuton tullen pakata kaiken maailman toffeevasaroita jonon jatkoksi.

(Salaisuus, jota en muuttomiehille, eli auliille ystävillemme, missään nimessä kerro, koskee vanhimpien laatikoiden sisältöä. Sinullakin varmaan on muistojen laatikko, jossa säilytät vanhoja pehmoleluja ja piirustuksia. No, minulla oli kakara-aikoinani harrastuksena kerätä eri maiden hiekkaa. Jotenkin nuo vesipulloihin pakatut rantahiekat ja pikkukivet ovat kulkeutuneet matkassa tähän päivään asti. "Muistojen laatikkoni" painaa jopa enemmän fyysisesti kuin henkisesti.)

Seuraava muutto, tervetuloa muuttomieheksi, on edessä toivottavasti pian. Viihdyn täällä, mutta kaipaan kipeästi jotain koloa, mikä olisi ihan OMA. ("Omistamisen Mieletön Autuus.") ("Olenhan Minäkin Aasi.")

Blogini aktiivisena seuraajana sinua kiinnostaa varmaankin, kuinka aamuheräämiseni nykyään sujuvat. Olen hankkinut joitakin apuvälineitä:

1  Kirkasvalolamppu
2  D-vitamiini
3  Valo- ja radioherätyskello
4  Niin leveä sänky, etteivät Hemmon yritykset litistää minua unissaan alleen onnistu.

Mikään edelläolevista ei ole vakuuttanut minua tehokkuudellaan. Yöunen laatu on tosin parantunut apuvälineellä "4". Tärkeintä on kuitenkin ehdottomasti

5  Päämäärä.

Minusta tulee loistava mainos-/graafinen suunnittelija, tai vähintäänkin keskiverto mainos-/graafinen suunnittelija, ja tätä päämäärää varten minun tulee herätä, jotta voin valmentaa itseäni. Piirtää, kirjoittaa, keksiä hulluja ideoita, katsella valokuvia, katsoa elokuvia (totta kai se on tärkeää), lukea kirjoja ja lehtiä (sivistystä... tiedäthän), ja muuten vain nauttia elämästä ja olla niin saatanan varma itsestäni. Viimeisen kanssa on vielä melkoista kamppailua, mutta pikku hiljaa... "Tahmee startti, himmee spurtti" kuten sanotaan.