Kilpikonnaan voit aina luottaa

Tammikuussa esittelin blogissani uskomatonta kuvastoa, josta saattoi tilata kaiken, mitä ei ollut koskaan halunnut. ( Täällä se on. ) Kuvastostahan löytyi mm. paljon rumiste-esineiden näköisiä koriste-esineitä, maagisia magneetteja jokaiseen vaivaan sekä Poikaystävää erityisesti huolestuttaneita jalanhoitotuotteita. Jalkahoito kuulostaa ensi alkuun harmittomalta, mutta kyse on päinvastaisesta: Tämä selvästi vanhuksille suunnattu kuvasto esittelee sohvan kokoisia vempaimia, joilla saa jalat pestyä (vrt. autopesu) ja varpaankynnet leikattua (vrt. elefanttien kynsileikkuu). Elämämme ehtoopuolella jalat tulevat olemaan vartalomme hankalin ulottuvuus. Ensisijaisen tärkeät raajamme, joihin emme enää yletä koskettamaan. Kallisarvoiset, kaukaiset koivet.

Kuvasto palasi elämäämme Poikaystävän veljen (tällekin on vissiin joku oma nimi?) ajattelevaisen tilauksen muodossa. Veli halusi helpottaa elämäämme ensinnäkin Viehättävällä kissalla, joka sopii pitelemään max 2.cm teipirullaa:

Kuvastossa

Luonnossa ehkä jopa vielä viehättävämpi...

Sekä tietenkin Onnea tuovalla kilpikonnalla. Onnea tuovan kilpikonnan kuvastoesitettä minulla ei valitettavasti ole skannattuna, mutta kuvaston mukaan se on ainakin "näyttävä, minne ikinä laitatkin sen". Mikä tuli todistettua:

Pahoitteluni kuvanlaadusta. Vakuutan kuitenkin,
ettei menetyksenne ole suuri.

Onnea tuova kilpikonna lunasti lupauksensa ja poiki minulle kutsun OKL soveltuvuuskokeisiin. Olen jälleen askeleen lähempänä jossain opiskelemista ensi syksynä! Jihuu!

Mikä päivä tänään on?

Julkaisin teille nyt tekstin, jonka kirjoitin joitakin öitä sitten ja luulin jo silloin julkaisseeni (heti tämän alapuolella: Kyynistymisestä etc.) Julkaisen sen voitonriemuisena, sillä minä s a i n kutsun sinne helkkarin pääsykokeisiin, minä sain sen tasan kaksi viikkoa ennen kokeita, ja nyt minä olen niin onnellinen että minua riittää joka paikkaan, olen saavillinen iloa ja onnea joka paikkaan pärskytettynä! Älkää nyt palauttako minua maanpinnalle ja muistuttako, että vielä puolensataa ihmistä pitäisi kyynärpäätaktiikalla ohitella pääsykokeissa! Vaan antakaa minun pirskahdella! Sillä tänään on

ONNEN PÄIVÄ!

Kyynistymisestä ammatinvalinnan suhteen

Olen vältellyt tänne kirjoittamista. Syy on yksinkertainen: Ennakkotehtävät olivat ja menivät, eikä pääsykoekutsua ole kuulunut. En ole menettänyt toivoani, mutta asian miettiminen tuntuu katkeralta. Samoin kuin sen kirjoittaminen, mutta siinä se nyt oli! Toiste en sano. Toivottavasti seuraavassa päivityksessä tilanne on jo päinvastainen (ja Turun Taideakatemia kärsimättömästi pommittaa minua pääsykoekutsuilla niin postitse, puhelimitse kuin facebookissakin...).

Muuten menee toki hienosti. AO-lehti valmistui ajallaan ja kauniina, julkistustilaisuudessa oli live-musiikkia (voi veljet), ja OKL:n pääsykokeen ensimmäinen vaihe meni mukiin. Eli sujui mukiinmenevästi. En alkanut siis ottaa siellä kuppia. Sekin olisi toki ollut hienoa.

Tässä pikkujännityksissäni olen koittanut keksiä varavaihtoehtojen varavaihtoehtoja; mitä sitten, jos en pääse kumpaankaan? Tämän unettoman yön innoittamana ajattelin listata asioita, joista pidän, ja jotka kiinnostavat minua. Ehkä niiden pohjalta voin rakennella itselleni jonkinlaisen ammattisoveltuvuusanalyysin!

"Lista asioista, joista pidän ja jotka innostavat minua"

Euroviisut
fontit
vaatteet ja tyyli
terassilla istuminen ja kylmä olut
hienon näköiset ja kiinnostavat lehdet
yllättävät lähestymistavat tylsiin asioihin
vaikutusvalta
laihuus
värikkäät ja monipuoliset irtokarkkipussit sekä eritoten Jelly beansit
ihmisten tekeminen iloiseksi
slaavilaisen näköiset miehet
hiekka
suomiräppi.

Hmm.

Spontaanin listan perusteella minusta olisi ainakin bulimikoksi...

Moon Moon

Muistatko, kun arasti aloitin tämän blogin pitämisen kirjoittamalla vaikeuksistani herätä aamulla? No, nyt ongelmani on lähes sama, ja kuitenkin aivan eri:

Ennen en saanut noustua aamuisin, koska tuntui, ettei ole mitään järkevää tehtävää.
Nyt en saa nukuttua öisin, koska tuntuu, että on niin paljon järkevää tehtävää.

Pompin ylös alas, petiin ja takaisin, käyn lähettämässä pari sähköpostia, yhden facebook-viestin, tarkistan jonkun "tärkeän jutun", kirjoitan johonkin muistutuslistan, jota en edes aamulla lue. Menen sänkyyn ja nousen taas, tekemään ne asiat, jotka äsken kirjoitin muistutuslistaan. Liikaa projekteja, liikaa ajatuksia!

Unirytmiäni sekoittamassa on tietenkin myös Teekkariwappu. Muutamien viimeviikkoisten loistavien juhlien jälkeen luvassa on vielä ainakin yksi Wappuradiossa vietetty yö.

Vinkkejä unettomuuteen saa antaa. Kohta tukeudun varmaan lääkärikäyntiin ja unipillerireseptiin - tänään olisi kuitenkin tarkoitus testata halvempaa, vastenmielistä vaihtoehtoa: iltalenkkiä.

Palkinnoista ja kuinka ne voi ansaita

Uuu, mitä katsonkaan! Onko se lintu! Onko se lentokone!

Vastaus selviää Arkkitehtiopiskelija-lehdestä, kun se kolmen viikon päästä täräyttää itsensä ihmisten ilmoille. Symbolisesti katson nyt kuitenkin ennakkotehtäviä, jotka lähtevät huomenna matkaan. Sain ne periaatteessa valmiiksi kaksi tai kolme minuuttia sitten, ja mielestäni niistä jokainen on onnistunut. Voi jukra. Tunne on niin jenka ja erikoinen, että en vissiin onnistu kovinkaan usein. Pitäisi tehdä ennakkotehtäviä useamminkin.

Aion palkita itseni avokadopastalla ja pyykinpesulla. Ja kreisibailaamisella ensi torstaina. Jihuu!

Tyhjäkäynnin tärkeydestä

Väritystehtävässä tulppaaneja ja koiranpentu, paketissa oivat välineet suorittamiseen.

Annoin ystävälle syntymäpäivälahjaksi värikynät, jotka tietenkin huusivat kaverikseen vanhaa kunnon väritystehtävää. Terapeuttisimmat asiat maailmassa ovat värittäminen ja kynsien lakkaaminen. En tarkoita, että ystäväni olisi jotenkin erityisesti väritysterapian tarpeessa - tarkoitan, että ehdottomasti k a i k k i ovat väritysterapian tarpeessa.

Innokkaana keittiöpsykologina väitän, että suuri osa burn out- ja stressiongelmista johtuu siitä, ettei aivojen tyhjäkäynnille anneta enää tilaisuutta. Pitkään julkisessa liikenteessä koomaaminen on ollut yhteiskunnan pelastus: bussissa tai junassa kun ei ole ollut muuta tekemistä kuin toljottaa ikkunasta tyhmänä ulos. Samoja maisemia päivästä toiseen. Oiva tilaisuus ihan vain mietiskellä!

Nykyaika on kuitenkin esitellyt meille vaihtoehdon: kännykän, läppärin tai tabletin räplääminen. Päivästä ei tarvitse viettää kahtakaan minuuttia tekemättä mitään, kakkatuokiota lukuunottamatta. (Sivuutan tässä kohtaa täysin kirjat, jotka ovat kohtuullisen vanha keksintö, ja joita on voinut lueskella bussissa jo bussissa istumisen alkupäivistä lähtien. Se näkökulma ei sovi muuten näppärästi rakentelemaani tekstiin.)

Kun kaikki tyhjäkäyminen päivän aikana on eliminoitu, jää monta ideaa keksimättä, monta tärkeää näkökulmaa ymmärtämättä ja monta opittua asiaa kunnolla sisäistämättä. Syvempää ajatustyötä ei tapahdu ollenkaan, tai se tapahtuu sängyssä, aiheuttaen unettomuutta, jolla taas on pitkään jatkuessaan tuhoisat vaikutukset elämässä ylipäätään.

Parannuskeinoksi tähän vakavaan diagnoosiin suosittelen kaikille väritysterapiaa. Netistä voi printtailla aivottomaan värittelyyn kivoja kuvia, vaikka disney-teemalla, joka taatusti takaa hyvän mielen.

Sekavoitumisesta

VRÖÖT!

Aloitin päivityksen sanalla "vrööt", koska olen tulossa hulluksi. Ja vrööt on varmasti jotain sellaista, minkä sanomiseen normaaleilla ihmisillä on jonkinlainen kynnys (tilanteesta riippuen), mutta hulluilla luultavasti ei ole.

Hulluuteni on epätieteellisesti määriteltävissä maanis-depressiivisyydeksi. Haen nyt kahteen kouluun - kahteen hyvin erilaiseen kouluun, kahdelle hyvin erilaiselle linjalle. Ja, koska olen hullu, olen mielestäni vuorotellen pääsemässä molempiin heittämällä sisään (kyllä vaan!) ja vuoroin minulla ei sisäisten äänieni ole toivoakaan päästä edes ensimmäisestä osiosta läpi kummassakaan hakuprosessissa. Missä ei siis ole mitään järkeä, sillä koulut, hakuprosessit ja vaadittavat kyvyt ovat hyvin erilaiset.

Ennakkotehtävien tekeminen on kauheaa. Poikaystävä kehoitti minua esittelemään niitä jollekin muullekin kuin hänelle (sillä "Rakastan sinua ja minusta kaikki, mitä teet, on upeaa. Mutta mielipiteeni on hieman värittynyt."). Hyvä idea, mutta toisaalta: Miksi ylipäätään haluaisin mitään kritiikkiä? Mitä, jos kritiikki ohjaa minua väärään suuntaan? Miksi haluaisin murskata itsetuntoni jo ennen pääsykokeita? Ei käy, syteen tai saveen, mutta omin neuvoin.

 Tämän kirjoituksen voi ottaa tilannepäivityksenä tai varoituksena: Nyt lipsuu!

Elämäni eväät

Herääkö blogi jälleen henkiin? Kenties. Mutta blogistimme (eli minä, joka erikoisuudentavoittelussani puhun ilmeisesti nykyään kolmannessa persoonassa) on kiireinen kolmen suuren projektin alla:

1  Lehti,

Arkkitehtiopiskelija-lehti, jonka kansikuvan otti ihan oikea valokuvaaja. Ihan oikea valokuvaaja on lehdentekoprosessissa keskeinen siksi, että kansikuvasta tuli niin hyvä, että koko kannesta tuli aivan älyttömän hyvä, ja yhtäkkiä minulla ja taittajallani on kauheat paineet saada lehden sisältö vastaamaan kannen erinomaisuutta. Olemme aivan helisemässä. (Ding ding ding, aivan täysin.)

2  Mainonnan suunnittelun pääsykokeet,

joiden ennakkotehtävät tulivat tänään. En halua puhua niistä...

3  Opettajankoulutuslaitoksen pääsykokeet,

joihin minä - mitä? Olen ilmeisesti menossa!

OKL:n pääsykokeisiin pitää ihan oikeasti lukea. Pääsykokeisiin lukeminen tuntuu todella oudolta. Ensin innostuin tieteellisen tekstin lukemisesta. Kun aloin alleviivailla ja tehdä muistiinpanoja, huomasin olevani kriittisen analyyttinen, kehitteleväni jatkoteorioita ja yhdisteleväni asioita omiin kokemuksiini. Mutta eihän niin voi tehdä! Pääsykokeisiin lukiessa täytyy omituisella tavalla pitää aivot aisoissa. Vain se ja kaikki se on totta, mikä lukee kirjassa.

Mainonnan ennakkotehtävät... En kestä... Nimi koirapuistolle? Oikeasti?

Otan pääsykokeisiin evääksi "porkkanoita".

Asioista, jotka teen myöhässä (esim. tästä tekstistä)

Blogini lento päättyi jälleen syöksylaskuun, kun unohdin koko paskan. Elävässä elämässäni olen ollut aktiivisempi kuin täällä pikselimaailmassa: Olen kestinnyt lukuisia vieraita, käynyt iltapukujuhlissa, lähtenyt yllätysmatkalle Vilnaan, juossut neukkubunkkerin käytäviä paksun sedän perässä, suunnitellut siltaa, keksinyt juttuja lehteeni, harjoitellut runoa esitystä varten sekä käynyt vähän töissä kustantaakseni osan edellä mainituista. Ottaen huomioon, että valittelen elämäni tylsyyttä suunnilleen kuusi kertaa viikossa, minulle kyllä tapahtuu kohtuullisen paljon kaikenlaista. Voisin hyvin vähentää valitusten määrän n. kahteen kertaan viikossa, mikä tekisi ruikutuksesta huomattavasti uskottavampaa, ja lisäksi se ilostuttaisi Poikaystävää. Hän ei pidä valituksesta, juurikaan.

Mainitsemani sillan luonnostelu on tosin vasta alkutekijöissään. Luonnosten pitäisi olla valmiita huomenna, joten aloitan niiden tekemisen huomenna. Olen kohtuullisen ajoissa yleiseen tasooni nähden.

Luin tänään kiinnostavan kirjoituksen aikarajoista ja mattimyöhäisistä. Jonkun tutkijan (kyllä, "jonkun tutkijan") mukaan asioiden tekeminen viime hetkellä voi olla oire paitsi laiskuudesta, myös eräänlaisesta kympin tyttö -syndroomasta. Joiltakin ihmisiltä on lapsesta asti odotettu enemmän kuin rivijäseniltä. Kun kaveri sai kehut kasista todistuksessa, kympin tyttö sai moitteet ysistä. Tämä tuleva perfektionisti ja kaltaisensa alkoivat ajatella, että suorituksilla mitataan henkilöä itseään, eikä itse suorituksia. Nyt vaihdan sujuvasti yksikön ensimmäiseen persoonaan, sillä puhun tietenkin itsestäni.

Tämän tutkijan mukaan taipumuksessani aloittaa kaikkien kurssitöiden tekeminen myöhässä on kyse siitä, että koska kurssitöitäni arvosteltaessa arvostellaan mielestäni suoraan minua itseäni henkilönä, on kyseessä aina suuri ja pelottava asia. Koska tosissani tekemäni työn kritisointi ja runttaaminen tarkoittaisi minun persoonani polkemista maahan, on helpompaa olla tarttumatta tehtävään ja pitää hällä väliä -asenteesta kiinni niin kauan kuin mahdollista. Arvostelu tuntuisi niin pahalta, että työn palauttaa mieluummin myöhässä postiluukusta kuin ajoissa harjoitustyökritiikkiin.

Juttua lukiessa teoria tuntui oivaltavalta, mutta tähän kirjoitettuna itsestäänselvältä. Olenkohan kadottanut jonkin tärkeän pointin matkan varrella!

Niin tai näin, joka tapauksessa olen ainakin laiska.

Hääunelmia

Olin unohtanut, että pidän yllä tällaista sähköistä päiväkirjaa, ja elelin elämääni tyytyväisenä kirjoittamatta siitä sanaakaan ylös.

Olen varmaan tiedostamattani yrittänyt unohtaa. Kirjoittaminen kun vaatii aivotyöskentelyä. Minulla olisi kova halu aivotyöskentelyn sijaan pitää aivolomaa. En ole päässyt katsomaan televisiota varmaan kuukauteen.

Digiboksi hajosi muutossa. En ole mikään töllöaddikti, mutta nyt television ruudun tuijottaessa minua päivästä toiseen yhtä pimeänä ja viihteettömänä huomaan kaipaavani sitä. Suorastaan huolestuttavaa, etten todella keksi mitään muuta yhtä koomaista huvittelumuotoa. Ja vielä huolestuttavampaa on se, että minusta tuntuu kuin todella tarvitsisin sitä - ihan hiukan, edes joskus!

Päivät kuluvat oikeastaan mukavammin näin - kavereilta tai töiltä televisio ei ole koskaan vienyt aikaa, mutta itsensä hoivaamiselta kyllä. Nyt ryhtyy taas herkemmin luomaan ja taiteilemaan, hoitamaan roikkumaan jääneitä asioita, lukemaan kirjoja ja jopa siivoamaan tylsyyden karkottamiseksi.

Mutta kunpa saisin edes kerran viikossa katsoa Satuhäät...

Äitiyden iloista

Tänään oli murheellinen päivä. Katot itkivät jääpuikkoja, poikaystävät olivat vielä aamullakin päissään ja, ennen kaikkea, huomasin kehittäneeni äidillisiä tunteita. Kasviin.

Äidilliset tunteet ovat ok ja tavallaan hyväksyttäviä, jos ne liittyvät omaan lapseen, jonka äiti sattuu itse olemaan syntymän tai joidenkin virallisten papereiden kautta. Siinäkin tapauksessa ylitsevuotava hössöttäminen on valitettavaa, ja jos ei pysty enää keskustelemaan muusta kuin vauvan ulosteen väristä, se on ihan game over ja oma elämä eletty. Raakaa tekstiä, jonka takana en missään tapauksessa pysty äitiydyttyäni seisomaan, ja nytkin lähinnä kyyristelen matalana puolustusasemissa.

No, äidit ja vauvat ovat kuitenkin ihania, ja hormonimyllerrykset selittävät paljon. Mutta se on mielestäni ehdottomasti liikaa - l i i k a a, ymmärrättekö -, jos äitimäinen hössötys kohdistuukin koiraan tai kissaan tai poikaystävään, tai johonkin muuhun, mikä saattaa osittain vaikuttaa vauvalta, mutta kuitenkaan ehdottomasti ei ole sitä. Sellaisissa tapauksissa kiintymys pitää osoittaa coolisti ja ilman (julkista) lässyttämistä.

Tänään odottamaton kuitenkin tapahtui, odottamatta, kuten odottamaton yleensä tapahtuu: Kasvimme nuppu oli hiukan auennut, ja oma nuppini toimi välittömästi samoin. Istuin kasvin ääressä hössöttämässä, ottamassa kuvia, tutkimassa mullan kosteutta ja nypräämässä kasvin lehtiä onnellisena miettien, kuinka paljon Poikaystävä ilahtuu. Minulla on katsos käsittämätön taito tappaa kasveja, vaikka haluan niille pelkkää hyvää.

Ja tämä on kuitenkin ollut meillä jo viikon!!!

tässä se pikku höpöliini on

pikku kukkia!!! eikä!

jopa ihania syömäkelvottomia pikku hedelmänretaleita

Perhosvaikutuksesta

Kaaos on vähän niinkuin rikkaruoho, asunnossa holtittomasti leviävä voikukka, mutta rumempi. Vaikka koko kämpän laittaisi päällisin puolin ihanaan järjestykseen, pyyhkisi pölyt ja imuroisi, niin mikäli yksikin kaoottinen sitä sun tätä -laatikko jää järjestämättä, kohta koko asunto on taas myrskyn jäljiltä. Näin olen ainakin todennut omassa elämässäni, joten nurkissa pyörivälle yllätyskassille piti tehdä jotain.

Yllätyskassi sisälsi asioita, mitä ehdottomasti ei saisi säilyttää kassissa: Koruja, pantoja, pitsejä, huiveja ja nauhoja. Suosikkikoruni olin tietenkin pelastanut muualle, mutta loput saivat takkuuntua toisiinsa kangaskassin uumenissa paremman säilytystilan puutteessa.

Korujen säilyttämiseen on tietenkin monenlaisia vaihtoehtoja. Halusin koruni esille roikkumaan. Kaupoissa on hurmaavien korupuiden lisäksi sellaisia ripustimia, jotka luovat välittömiä mielleyhtymiä ristiinnaulitsemiseen tai joulukuusiin. Ystäväni lintuhäkkikorupuun innoittamana halusin kuitenkin jotain erilaista: jotain aivan muuhun tarkoitukseen suunniteltua ja herkästi kaunista.

Kauppoja kierreltyäni huomioni kiinnitti tämä:

Pentikin siro, kynttilöille tarkoitettu ihanuus. Se löysi paikkansa vaaterekistämme.

Ja kas: vaikka vastapäätä katua asuvilta kerrostaloeläjiltä puuttuu lintulauta, he voivat iltaisin ikkunoistaan katsella pesäänsä rakentavaa harakkaa puuhissaan.

Kurkista sisään (poislukien wc-tilat)

Vastapäisen talon ikkunoista suurimmassa osassa on aina kaihtimet alhaalla. Minusta on mukavaa katsella ikkunoista ulos, eikä minua haittaa, jos joku katselee sisään (ellen satu olemaan alasti tai kaivamaan nenää, jälkimmäistä tapahtuu harvemmin). Poikaystävää häiritsee, jos joku voi nähdä kotiimme. Hän haluaisi pitää kaihtimet aina kiinni. Minusta ulkomaisema kuuluu ikkunan luonteeseen. Muuten on aivan turhaa edes omistaa ikkunoita, paitsi kukka-alustoina, jos sattuu olemaan leveät ikkunalaudat. (Hah haa)

Toisaalta, kirjoittelen juuri ajatuksiani avoimesti nettiin, joten ehkä minulla on muutenkin halu tyrkyttää itseäni tirkisteltäväksi. Ajatus on epämiellyttävä, mutta sitä todennäköisemmin tosi.

Mutta, vaikka sälekaihtimista on erimielisyyksiä, parisuhteissa on muutamia kovin mukavia puolia, jotka luettelen nyt:

1  Mahdollisuus nyprätä jonkun tukkaa, kun katsoo tv:tä *

2  Lakanoiden viikkaaminen on aivan huomattavan paljon helpompaa *

3  Mahdollisuus tulla tukastaan nyprätyksi, kun katsoo tv:tä *

4  Mahdollisuus lähettää tekstiviesti toiselle kesken päivää, kun mieleen tulee typerä sanaleikki, eikä kukaan ympärillä ymmärtäisi sitä, mutta haluaisi silti jakaa sen jonkun kanssa, sillä se on niin typerä *

5  Kun makoilee matolla ja piirtelee luonnoslehtiöönsä, lähellä voi silti olla joku, joka tekee jotain aivan muuta, eikä tarvitse olla yksin, vaikka on yksin. *

Jotta en kuulostaisi siltä, että mielestäni sinkkuna on paskempaa, päätin merkitä tähdellä kaikki ne kohdat, jotka voi toteuttaa myös hyvän ystävän kanssa. Ilokseni kaikkiin kohtiin tuli tähti! Näiden asioiden kannalta ei siis ole niin tärkeää, onko varattu vai vapaa. Paljon merkityksellisempi varattu / vapaa-asettelu on esimerkiksi vessoista puhuttaessa.

Valitettavasti meidän hämmentävässä sukkulavessassamme ei ole lukkoa, mutta koska luottamuksemme ihmisiin on suuri, emmekä usko heidän ryntäävän vessaan, jos he tietävät meidän asioivan siellä, ratkaisimme ongelman pelkillä informatiivisilla lapuilla. Kas tässä:

Saimme vieraan

Jos kuvitteellinen henkilö A tulisi keskenään kiertelemään uuteen pesäkoloomme, hän oppisi meistä kaikenlaista. Kuvitteellinen henkilö A ei olisi koskaan tavannutkaan meitä, mutta kahdesta hammasharjasta hän arvaisi pian, että kyseessä on pariskunta. Vaikka tuskin hän aloittaisi kierrostaan kylpyhuoneesta - ensimmäisenä kuv. hlö A suuntaisi eteisestä varmaan makuuhuoneeseen. Ja ensimmäinen päätelmä sängystä tuskin liittyisi parisuhdestatukseemme, vaan välittömästi kuv. hlö A päättelisi pedistä, että olemme paskamaisen köyhiä.

(Siinä on patja. Nukumme pelkällä patjalla. Sänkymme on seisomarajoitteinen.)

Kuvitteellisella henkilö A:lla on mahtava tyylitaju, joten hän heti pitäisi meitä tyylikkäinä ja skarppeina ihmisinä, ja ihastuksissaan kopeloisi hyvässä järjestyksessä korkeissa kaapeissa olevia sukkia ja t-paitoja. (Alushousuihin A ei koskisi, sillä hän ei ole mitenkään perverssi.)

Henkilö A tuntisi olonsa kevyeksi, ja hänen hengityksensä kulkisi väkevänä. Hän tajuaisi sen pian johtuvan korkeista huoneista ja rehellisestä lattiasta jalkojen alla. Hyppelehtivin askelin hän suuntaisi olohuoneeseen. Innokkaana lukijana henkilö A rakastuisi välittömästi seinän kokoiseen kirjahyllyyn.

Kirjahyllyssä oleville teekkarilakeille kuv. hlö A tuhahtaisi väheksyvästi, mutta se on hänen häviönsä. Hän olisi vallan tervetullut TTY:lle tutustumaan teekkareihin ja hankkiutumaan eroon lapsellisista ennakkoluuloistaan. Ehkä hänkin löytäisi vaikka jonkun ystävän, eikä hänen tarvitsisi kuluttaa elämäänsä kuljeskellen tuntemattomien kodeissa.

Kuv. hlö A pudistaisi päätään hassuille teekkariajatuksille ja jatkaisi tutkiskelua. Päätelmä jomman kumman asukin harrastemaisesta taiteilusta syntyisi helposti. Tauluaiheiden perusteella A pitäisi asukkaita myös eläinten ystävinä. Hän nyökyttelisi tyytyväisenä.

Keittiöstä A olisi aidosti hieman otettu. Niin paljon käteviä kaappeja! Henkilö A tuumi, ettei hän ole useinkaan nähnyt näin järkeviä keittiöitä 20-luvun taloissa. "Olisikohan wc:n suhteen yhtä hyvä tuuri...", hän tuumailisi mielessään. Eteisessä hän hieman hämmentyisi. Kumpikohan ovi se näistä onkaan?

Vesiperä, pelkkä suihku. Ehkä sitten täällä...

...

Henkilö A sulkisi vessan oven ja avaisi sen heti uudestaan. Mitä?

Nyt ihan oikeasti. Mitä?

Tilannetiedotus

Rakas lukija,

viikon hiljaiselo johtuu siitä, että synnytin Yliopistonkadun ja Aninkaistenmäen kulmaan 48 neliömetrin kokoisen vauvan, joka vaatii nyt täyden huomioni pari päivää. Maanantaina luvassa kuvia pienokaisesta.

Liikuntaseteleiden epäoikeudenmukaisesta jaosta

Poikaystäväni kysyi yhteisen saliharrastuksen aloittamisesta, ja aloin itkeä hampurilaiseeni. Plip plöp plöp, tiputtelin kyyneliä pihviin, niiskutin ja hörppäsin kolaa rauhoittuakseni. Ajatus liikkumisesta liikkumisen vuoksi sai minut aivan pois tolaltani. Lohdutukseksi järkytykseen menimme autoajelulle.

Rehellisesti ottaen tilanne on kyllä hiukan huolestuttava. Rakastan kävelemistä, mutta hikiliikuntaa en ole harrastanut pitkään aikaan. Sydämeni ja keuhkoni eivät varmaankaan kiitä, vaan päinvastoin pitävät minua ikävänä ja itsekkäänä, ja toivoisivat olevansa jonkun muun ihmisen elimiä. Jotta voisimme yhdessä olla onnellisia, minä ja vartaloni, yritin keksiä minulle sopivaa lajia. Keksinkin pari, joista nautin:

1  Paini poikaystävän kanssa,

ei kaksoismerkityksiä. Harrastukseksi kuitenkin mahdoton: Ajatus toisiaan vasten kiukunpunaisina ja hikisinä läiskyvistä painitytöistä... Ei, minä sanon ei. Ja muutenkin, sehän on vähän niinkuin tappelua. Ja tappeleminen on tyhmää.

2  Jousiammunta.

Mutta hinta on korkea, ja liikunnallinen hyöty on suunnilleen sama kuin marjapussin pelaamisessa. (Ja jousiammunta on vähän niinkuin tappamista! Tappaminen se vasta onkin tyhmää! Yyhyy!)

3  Melonta ja soutaminen,

jos on kesä, ja sää on kaunis ja lämmin,

ja jos en kaadu kajakilla, sillä olen surkea uimari. Ja jos eväät ovat kunnossa ja seura on hyvää ja muutenkin satun olemaan hyvällä tuulella eikä ole esim. se aika kuusta.

Jos eläisin keskiajalla, olisin varmaankin erittäin hyvässä kunnossa, ja keittelisin paljon kalakeittoja ja jänispaisteja.

Olemme pikkuveljeni kanssa täsmällisesti jakaneet kaikki perimämme liikunta- ja kulttuurisetelit niin, että yhdelle vain yhdenlaisia. Pikkuveljeni, himoliikkuja, ei ole kiinnostunut kulttuurin mistään muodoista, vaikka se käsitettäisiin hyvin laajasti (esim. tv-sarjat, hömppäkirjat, minkäänlainen musiikki ei kiinnosta häntä).

Itse sain ne kaikki hömppätaidegeenit pöytälaatikkorunoilijaisältäni. Salilla hikoilemisen sijaan kulutan päiviäni piirtelemällä. Tässä eilisen tuotos, kuvitus isäni lakiaiheiseen runokokoelmaan:

Lempiasioistani, joita löytyikin kuvastollinen

Olin täysin uponnut todellisuuteen, jossa telkkarin katsominen ja päiväunet ovat parhaita tapoja viettää aikaa, enkä keksinyt kovinkaan monia syitä poistua talosta, saatika syitä sille, että olisin alkanut keksiä syitä poistua talosta. Yllättäen Leijonakuninkaan apina (Mandrillus sphinx) kuitenkin tuli luokseni ja sanoi "Muista kuka olet!", jolloin ymmärsin, että olen elänyt elämääni väärin, ja että oli aika lähteä käymään Tampereella. (Tavallaan kyseessä ei ollut apina vaan ihmisrotuinen poikaystäväni, mutta mikäli käyt katsomassa Piin elämä -elokuvan, ymmärrät, ettei tärkeintä oikeastaan ole, kuka sanoi mitä, vaan miellyttävä tarina. Ja että joskus, joskin harvoin, 3D-efekti on kaiken sen nenäkivun arvoinen.)

Lähdimme siis Tampereelle fuksikyykkään, mikä oli mahtavaa, koska fuksikyykässä yhdistyvät kaksi lempiasiaani. Arvasit varmasti, että kyseessä ovat fuksit ja kyykkääminen. Nyt voit askarrella itsellesi tötteröhatun ja kirjoittaa siihen "a a s i", ja häpeillen laittaa sen päähäsi. Ja kun kämppiksesi tulee kysymään, mitä sinulla on päässäsi, voit pyytää häntä kuorimaan porkkanan ja heittämään sen vessanpönttöön, jotta saat syyn tunkea naamasi sinne. Koska lempiasioitani eivät todellakaan ole fuksit ja kyykkääminen -

oli ehkä tarpeetonta olla noin ilkeä. Mutta tarkemmin ajateltunahan fuksit ovat vain tyyppejä, joita ei todennäköisesti tunne, ja kyykkääminen on puupalikoiden heittelemistä isommilla puupalikoilla. Mainitsemani kaksi lempiasiaa ovat, tattadadaa, telmiminen ja alkoholi. Talvilajeissa hölmö pukeutuminen ja pomppiminen ovat sosiaalisesti sallittuja, mikä helposti johtaa riehakkuuteen ja telmimiseen, mikä on tietenkin mahtavaa. Ja alkoholi on muuten vain mahtavaa,

luonnollisesti kohtuudella nautittuna. Ja mikäli vanhempani sattuvat lukemaan, haluan täsmentää, että opiskelijaporukoissa juominen on täysin kontrolloitu sosiaalisen ilottelun katalyytti, joka useimmiten vieläpä syljetään maistelun jälkeen pois (joskus vasta aamulla).

Huikeaa iltaa seurasi mukava päivä, joka alkoi paluukyydin takapenkillä lörpsityillä Amppari-mehujäillä. (Ellet pidä uudissanastani, voit mielessäsi korvata sen imeskelyllä tmv. toiminteella, mutta pyydän sinua avoimesti hetken miettimään mehujään nauttimisesta kuuluvaa ääntä.) Todellinen hauskuus kuitenkin odotti olkkarin pöydällä. Kuvasto, josta löytyi kaikki tuotteet, joita olemme tietämättämme aina halunneet. Tässä muutama herkku:

 

Taiteilijan omakuva

Olet varmaankin joskus katsonut tv-dokumentin jostain taiteilijasta. Merkittävimpien teosten jälkeen on päästy esittelemään hänen omakuviaan, ja niitä onkin ollut paljon. Olet sitten päässäsi miettinyt, että kaikki taiteilijat ovat narsisteja, tai ainakin että kyseinen taiteilija on, ellet ole yleistävää tyyppiä.

Voisin nyt esittää eriävän mielipiteen (vaikkakin kaikki taiteilijat aivan varmasti ovat narsisteja). Omakuvien piirtämiseen on hyvin selkeä selitys. Peilissä on ilmainen, kärsivällinen malli, joka ei varmasti loukkaannu, jos hän näyttää piirrustuksessa typerältä. Tässä siis syy, miksi luonnoslehtiöni on täynnä kuvia kiukkuisesta, tummatukkaisesta ja aika karkean näköisestä nuoresta naisesta.

Kiukkuisesta siksi, että minulla on sukuperintönä hyvin tuimat kasvonpiirteet. Karkealla tarkoitan sitä, että minulla on tapana kuvata itseni rumana ja maskuliinisena. Liioittelen mielelläni nenäni ja leukaperieni kokoa, piirrän pienet silmät lähes keskelle päätä, ja silmänaluset ja kasvojen juonteet ovat korostetussa asemassa.

Luulisin, että tottumuksessani on kyse ihan perisuomalaisesta itseinhosta ja nöyryydestä. Sillä olisipa noloa, jos huomaisin kaunistelevani piirteitäni, tai etenkin, jos joku muu huomaisi sen. "Hah haa kuvitteletko olevasi tuon näköinen", tämä ilkeä luonnoslehtiöni selailija sanoisi. Olisin sitten ihan että, "no en, tietenkään". Ja sen jälkeen meillä olisi kiusallista, ja olisin varmaankin punastunut ja ihmettelisin miksi olen antanut luonnoslehtiöni niin ilkeälle henkilölle.

Tänään koitin olla itselleni erittäin hellämielinen, mutta piirroksen nainen näyttää niin julmalta, etten voi lisätä kuvaa tänne, vaikka se olikin aikomukseni. Vannon, että kun olin skannannut tuon ilkeän naisen, pelästyin aivan helvetisti hänen tuijotustaan ruudulta. Jotta emme olisi peloissamme, vaan hyväntuulisia, viihdytän teitä iloisella pöllön kuvalla (johon tunnustan myös hieman samastuvani. Jotta se sopisi otsikon alle, voimme hyvinkin tulkita sen omakuvana):

Todellisuuden hämärtymisestä

Väliaikaisasunnossamme, omakotitalossa, asuu tästä lähtien minun ja Namun lisäksi Namun veli ja hänen tyttöystävänsä. Edessä on kaksi viikkoa kommuunielämää. Luonnollisesti juolahtaa mieleen, että "tässäpä mainio tilaisuus leikkiä sitcomia". Itse lienen levottomine juttuine Phoebe (valitettavasti), toinen tyttöasukki on tietenkin kaunis Rachel, Namun veli siivousintoiluineen on selvä Monica ja Namuseni Monican lempeät torut vastaanottavana osapuolena Chandler.

Haussa on siis kaksi siistiä ja savutonta alivuokralaista, jotka sopivat kuvauksiin "nörtti" ja "hassu". Mikäli tunnistat itsesi, ota yhteyttä. Paremman puutteessa myös tylsä ja tyhmä voivat tulla kysymykseen.

Eilen leikin Namusen kanssa toista hassua kotileikkiä, "Sisusta unelmakämppä". Pakko se on tunnustaa: Minullakin on hieman taipumusta askarteluun.

Viimeinen ehdotus lienee lähellä oikeaa toteutusta, vaikka luultavasti asetammekin reaalimaailmassa maalaustelineen niin, että sille asetettu taulu näkyy huoneen eikä seinän suuntaan. Heitämme myös paljon tavaroita pois, sillä janoan tilaa hengittää, kävellä, keksiä uusia pomppimistyylejä ja ennen kaikkea maata lattialla. Nyt puhuu sisäinen Phoebeni: Kovalla lattialla maatessa tuntee kehonsa eri tavalla. Raukeana mutta aistit virkeinä, kattoa tuijottaen pää tyhjenee, virikkeitä ei ole. Vain oma keho, (ihana vanha lauta)lattia ja (lähes kolmen metrin korkeudessa siintävä) katto. (BOOYAH jumalauta että rakastan sitä kämppää!)

Taulu, joka siis luultavasti asettuu huoneen eikä seinän suuntaan, pääsee nyt esittelyyn. Tämän ja viime päivitykseni myötä paljastan lopullisesti pupufriikkeyteni.

Tässä kuvassa olisin mielelläni esitellyt myös Namun, mutta valitettavasti luonamme vieraillut yksisarvisvauva loikkasi juuri kuvan ottamishetkellä eteen. Riehakas kusipää.

Pupujen mahdollisuuksista

Tänään on ollut aivan uskomaton päivä. Ehdin jo innostua, kun kiinteistöhenkilö soitti minulle asunnosta, josta piirsin haaveisia kuvia tänne aiemmin. Puhelun tarkoituksena oli kuitenkin vain tiedustella, olemmeko vielä kiinnostuneita asunnosta, vai lopahtiko kiinnostuksemme eilen kirjoitetun hakemuksen jälkeen - "Soitan tämän puhelun siis kaikille hakemuksen jättäneille, ja teitä olikin kuule aika paljon, varmaan kaikki näytössä käyneet. Juu u. Että nyt ihan vaan tarkistellaan, onko tullut muutoksia." Kiinteistöhenkilö lupasi, että asunnon saaja selviää viimeistään huomenna.

Kun hän puolen tunnin päästä soitti uudelleen, hänellä oli älyttömien kysymysten sijaan hyviä uutisia! Rakas lukija, nyt voin kertoa sinulle, kuinka saat minkä tahansa kämpän, vaikka hakijoita olisi kymmeniä ja kymmeniä. Etsimme pitkäaikaista kotia, sanoin. Osaisimme todella arvostaa siistiä asuntoa kauniista talosta, sanoin. Asunto tuntui heti kodilta! Vielä enemmän se tuntuu kodilta, kun saamme avaimet käteen! Ja muutamme sinne, voi veljet, sitten se vasta kodilta tuntuukin, mitä kodeimmalta kodilta.

Jotta hyvistä uutisista tulisi ähky, kuulin tänään, että pääsen rakkaan ystäväni kanssa tekemään ohjelmaa Tampereen teekkareiden Wappuradioon. Nuhainen ja nariseva ääneni pääsee jälleen radioaalloille. Lupaan, että pääasiassa soitamme musiikkia.

Mutta, yhden onni on toisen, mm, ikävä tapahtuma. Ja niin karma näytti kyntensä jälleen: samalla, kun minä iloitsin, toisaalla surtiin käsittämätöntä raakuutta.

Iso hurtta tappoi pikkupupun.

Kaikille koirille haluaisin täsmentää, että itsemurhapupusarjakuvien luomasta virheellisestä käsityksestä huolimatta puput ovat erittäinkin elämänhaluisia ja -iloisia kavereita. Kyseiseltäkin viattomalta pupulta jäi käyttämättä monia mahdollisuuksia, tutkimatta monia polkuja elämän luonnonsuojelualueella. Pupu olisi voinut haluta esimerkiksi

(Alarivillä lukee että "hattuteemaan pureuduttiin", kuten varmasti arvasit.)

Hyvästi, pupu.

// Juuri äsken hämmästyin pientä otusta, joka loikki pihalla, heti lasioven takana. Se pysähtyi, heilutteli minulle korviaan ja puputti että "ei hätää, täällä ollaan".

(Perustuu tositapahtumiin.)

Maitotuotteiden oikeinkirjoituksesta

Huomasin surukseni kirjoittavani vain-blogia. Sellaisissa blogeissa, joita itse tykkään lukea, on kantava teema ja paljon kuvia aiheesta: ruokablogeja, muotiblogeja, askartelublogeja. Mutta tämä on ihan vain blogi. (Vain-blogi vai peräti in vain -blogi? Ääh.)

Pohdin mahdollisuuksiani teemablogien saralla. Olen kärsimätön askartelija ja minulla on noin kolme asukokonaisuutta, joiden esittelemiseen menisi siis suunnilleen kolme päivää. Mutta ruoka! Teen joskus todella hyvää ruokaa. Toisaalta syön myös paljon ulkona. Lue: "Toisaalta syön myös paljon euron juustoja." Ehkä suurin ongelma ruokablogissa olisi häpeän määrä. En kai oikeasti voi syödä noin...

Esimerkkinä viikonloppuna Tampereella vietetyt 25 tuntia (tarkka!). Niihin kuului ystäviä, wingsejä, paistinperunoita, limsaa, karkkia, kahvia, ranskalaisia, "Cheese cheese burger", limsaa, sipsejä ja limsaa. Ja kupillinen turkkilaista jukurttia. (Kielitoimisto suosittelee: "jukurtti" tai "jogurtti". Ei kuitenkaan ikinä "jugurtti".)

(Onnettomana yksityiskohtana mainittakoon, että olin unohtaa kännykkäni Tampereelle, mutta onneksi siihen tuli juuri oikeaan aikaan tekstiviesti, ja nappasin sen matkaan. Avainnippuuni ei tullut tekstiviestiä, joten sitä en napannut matkaan, ja nyt ainoa keino päästä taloon sisälle on autotallin kaukosäädin. Haluaisin kyseenalaistaa muistitikun avainlenkin hyödyllisyyden. Kun muistitikku on avaimissa kiinni, et unohda sitä kiinni koneeseen. Kun avaimet ovat muistitikussa kiinni, unohdat ne kiinni koneeseen.)

Summa summarum: Kirjoitan tänne hukkuneista avaimista, kirjojen lukemisesta ja heräämisestä. Kuulostaa tylsältä. Mutta onhan minulla kuitenkin pointti tässä: Blogini kertoo pääsykokeisiin valmistautumisesta! Kaikki siitä, kuinka valmentautua pääsykokeisiin! Itsehän ajattelin prepata itseäni

- no, bloggaamalla. Bloggaan siis bloggaamisesta. Ei hätää, olen kuullut tästä ilmiöstä ennenkin. Bloggaajat kertovat siisteistä mainostavaroista, joita he ovat saaneet blogin ansiosta, ja hauskoista juhlista, joihin on kutsuttu siistejä bloggaajia. Mikäli vain alatte nyt lähettää minulle tavaroita ja kutsuja hauskoihin juhliin, kaikki on hallinnassa.

Toisaalta, minua ei kannata nyt yllättää iloisesti millään paketeilla. Ystävällisyydenvastaanottamiskiintiöni on ääriään myöten täynnä. Menin eilen hakemaan tilaamaani pitsaa pitseriasta, mutta korttimaksu ei onnistunut, eikä minulla ollut yhtään käteistä. Tiskin äärellä omaa ateriaansa odotteleva, ehkä nippa nappa täysi-ikäinen nuori mies tarjoutui heti maksamaan pitsani! Sanoin jotain kohteliasta ja kiitollista, kuten "täh", ja ennen kuin edes tajusin tilannetta, pitsamies otti tyytyväisenä pojan ryppyiset setelit ja kehui häntä ensimmäiseksi tapaamakseen suomalaiseksi herrasmieheksi. Vonkasin pojan tilinumeron (en puhelin-!) ja hoipertelin ulos todettuani noin neljästi hänen olevan "tosi reilu kaveri".

Keksin loppuun tällaisen vitsikkään kuvituksen, jossa tavoittelen muoti- ruoka- ja askartelublogien fiilistä!

  

 

Sitten, tämä askarteluosio kuvastaa ilmettäni pitsatapahtuman aikana. En ollut ihan varma, mikä olisi sellainen kunnon askartelujuttu... Jotain tällaista?

Loppuyllätykseksi blogityyli, jota tavoitella:
http://kiljumuussi6000.blogspot.fi/2012/12/sanna-itse-ei-ollut-hereilla-kun.html

Kritisoin kuluttamista

Mieltäni alkoi kalvaa huolestuttava ajatus. Olenko sittenkin liian vihervasemmistolainen degrowth-höpö mainosalalle? Testatakseni itseäni lainasin kirjastosta Liina Puustisen teoksen "Kuluttajamuotti", joka tarkastelee mainontaa ja sen suhdetta kuluttajaan kriittisesti. Kansi on houkuttelevan iloinen, siinä on onnellisia muotti-ihmisiä ja kaikennäköistä kivaa muottitavaraa. Sisältö on kuitenkin tiukan tieteellistä tekstiä, sellaista, missä joka virkkeen jälkeen merkitään lähde (minä itse, 2013).

Teksti on tähän mennessä ollut hurjan kiinnostavaa eikä liian värittynyttä. Aaa, mitä sisäistä sotaa käynkään läpi! Mainokset, nuo ilkeät kuvaset ja tuhmeliinit videopätkät jotka manipuloivat ihmisiä ostelemaan kaikenlaista! Persoona luodaan kulutustarvikkeilla! Kulttuuriympäristö pakottaa kuluttavaan käytösmalliin! Karl Marx, tule johdattamaan meitä! Pimeydestä! Aivan sysipimeydestä, huh huh, kompastelemme vain yhdessä täällä, omiin jalkoihimme ja muuhun, mitä on lattialla.

No täytyy nyt hiukan tökkiä!

Ja kaikenlainen "se on vain koneisto, jonka osasena en vaikuta kokonaisuuteen", "jos minä en tee sitä, sen tekee joku muu" -ajattelu pitää tietenkin lopettaa heti alkuunsa, lähempää moraalista tarkastelua kestämättömänä. Ja ennen kaikkea siksi, että tässä testataan nyt vain sisäistä motivaatiotani ja sen riittävyyttä vuosikymmeniksi. En varsinaisesti ajatellut joutuvani kiirastuleen tai muuta sen semmoista, jos myyn sieluni mainosalalle.

Suurin ongelma kirjan lukemisessa on kuitenkin se, - -

tämä on niin noloa, että tarvitsen hengähdystauon.

Suurin ongelma kirjan lukemisessa on se, että lukiessani tuotteista, brändeistä ja ostamisesta, mieleni siirtyy hanakasti nettivaatekauppoihin... Ihan uskomatonta. En pysty lainkaan keskittymään, kun keksin koko ajan kaikkea tärkeää ostettavaa. Aloinkin tässä itseni sivistämisen ohella etsiä täydellistä kaulakorua (Poola Katarynaa vai Titimadamia?) suunnittelemaani kevätlookkiin. Joka on tässä:

Yksi asia ainakin alkaa kirkastua. Yliopisto ei menetä minussa suurta tutkijaa tai maagista älykköä eikä mitään muutakaan oikein. Ei helvetti...

Koko elämä määriteltynä

Onnistuin järkyttämään tuttavaa kirjastossa.

(Kirjasto on tietenkin sikäli huono järkyttämispaikka, että kauhistuneet älähdykset häiritsevät lukurauhaa. Onneksi kohdehenkilö kuitenkin piti tunteensa aisoissa, eikä paljastukseni häirinnyt lukijoita.)

Minä: ...ja sellaisia kuulumisia. Ja siis poikaystäväni lukee joka päivä pääsykokeisiin, niin siksi mulla on koko ajan tylsää.
Pian järkyttyvä henkilö: Hah, tosiaan koska poikaystävähän on tietenkin koko elämä...
Minä: No kyllä se on tällä hetkellä!

Pelästyin itsekin spontaanin rehellistä ja hiukan hyökkäävää vastaustani, ja aloin heti selitellä. Tiukka tosiasia kuitenkin on, että minulla ei asu Turussa tällä hetkellä kovinkaan paljoa omia kavereita. Paitsi että herään, syön ja menen nukkumaan Hemmon kanssa, niin myös kaverit, joita näemme, ovat alunperin Hemmon kavereita. Kun haluan vaikka omaa aikaa kaupungilla, pyydän Hemmolta kyytiä sinne ja takaisin. Onhan se nyt hiukan järkyttävää!

Tästä syystä vanhan ystävän kutsu viettämään iltaa hänen poikaystävänsä kimppakämppään oli enemmän kuin tervetullut. Minun ihan omia uusia kavereita, voi juku! Ja vielä kimppa-asujia, jotka ovat hengaajien aatelia. Minua ilahduttavat sellaiset piirit, joissa lätistään turhia kaikesta maan ja taivaan väliltä. Esimerkiksi opiskelijaporukoissa jutellaan usein omista kursseista ja opinnoista, oman yliopiston bileistä missä ollaan oltu yhdessä tai omasta alasta muuten vaan. Vastapainoksi on niitä porukoita, joissa ei viitsitä kyllästyttää toisiaan jaarittelemalla ikuisesti samoja juttuja. Sellaiseen joukkoon on helppo ulkopuolisenkin sujahtaa välillä viihtymään. Ja kommuuneissa yleisesti vallitsee mielestäni tällainen paskanjauhannan ilmapiiri.

Käsittääkseni on muodikasta liittää blogiin kuvia mausteeksi, jotta tekstiä ei ole niin raskasta tarpoa läpi. Haluaisin siis esitellä sinulle kämpän, josta olen nyt ollut kaksi päivää niin innoissani, että hengitän vain nopeaa pintahengitystä eikä varpaissani ole tuntoa. Toivoisin siis, että saisimme sen.

Voisin alkaa tästedes kutsua poikaystävääni Hemmon sijaan Namuksi. Vai onkohan se vähän liian löperöä?

Reaktiomittausten yllättävästä helpottumisesta

Pidän itseäni epäonnistuneena bloggaajanalkuna, sillä ensimmäisestä eli viimeisimmästä postauksestani on kulunut 17 päivää (yli kaksi viikkoa!) ilman, että olisin tuottanut mitään uutta sisältöä. Startti on siis tahmea. Kuin toffee. Saimme tosin joululahjaksi todella kovaa toffeeta (ei lainkaan tahmeaa) - niin kovaa, että pakkauksessa oli myös toffeevasara herkun paloittelua varten! En olisi ikinä kuvitellut tarvitsevani toffeevasaraa, ja nyt minulla on sellainen. Ehkä sitä voi käyttää myös lääkärileikkien reaktiovasarana.

Ei sillä, että leikkisin useinkaan lääkäriä. Mutta se on totinen tosi, että turhan materian kerääminen ympärilleen tuntuu erityisen typerältä nyt, kun asumme väliaikaiskodissa. Poikaystäväni (kutsutaan tästä lähin häntä vaikka nimellä Hemmo) vanhemmat ovat reissussa, ja me asumme heidän erinomaisessa, tilavassa, valoisassa, itse asiassa vastavalmistuneessa omakotitalossaan. (Tarkalleen ottaen keskeneräisessä. Ei vain kuulostanut yhtä hienolta.) Minun kaikki rakkaat tavarani, lautapelini, kirjani, mausteeni, cd-levyni ja kynsilakkani ovat pahvilaatikkopinojen uumenissa autotallissa. En edes ymmärrä, miten muuttolaatikoita on niin paljon. Mutta varmastikaan en halua seuraavan muuton tullen pakata kaiken maailman toffeevasaroita jonon jatkoksi.

(Salaisuus, jota en muuttomiehille, eli auliille ystävillemme, missään nimessä kerro, koskee vanhimpien laatikoiden sisältöä. Sinullakin varmaan on muistojen laatikko, jossa säilytät vanhoja pehmoleluja ja piirustuksia. No, minulla oli kakara-aikoinani harrastuksena kerätä eri maiden hiekkaa. Jotenkin nuo vesipulloihin pakatut rantahiekat ja pikkukivet ovat kulkeutuneet matkassa tähän päivään asti. "Muistojen laatikkoni" painaa jopa enemmän fyysisesti kuin henkisesti.)

Seuraava muutto, tervetuloa muuttomieheksi, on edessä toivottavasti pian. Viihdyn täällä, mutta kaipaan kipeästi jotain koloa, mikä olisi ihan OMA. ("Omistamisen Mieletön Autuus.") ("Olenhan Minäkin Aasi.")

Blogini aktiivisena seuraajana sinua kiinnostaa varmaankin, kuinka aamuheräämiseni nykyään sujuvat. Olen hankkinut joitakin apuvälineitä:

1  Kirkasvalolamppu
2  D-vitamiini
3  Valo- ja radioherätyskello
4  Niin leveä sänky, etteivät Hemmon yritykset litistää minua unissaan alleen onnistu.

Mikään edelläolevista ei ole vakuuttanut minua tehokkuudellaan. Yöunen laatu on tosin parantunut apuvälineellä "4". Tärkeintä on kuitenkin ehdottomasti

5  Päämäärä.

Minusta tulee loistava mainos-/graafinen suunnittelija, tai vähintäänkin keskiverto mainos-/graafinen suunnittelija, ja tätä päämäärää varten minun tulee herätä, jotta voin valmentaa itseäni. Piirtää, kirjoittaa, keksiä hulluja ideoita, katsella valokuvia, katsoa elokuvia (totta kai se on tärkeää), lukea kirjoja ja lehtiä (sivistystä... tiedäthän), ja muuten vain nauttia elämästä ja olla niin saatanan varma itsestäni. Viimeisen kanssa on vielä melkoista kamppailua, mutta pikku hiljaa... "Tahmee startti, himmee spurtti" kuten sanotaan.