Todellisuuden hämärtymisestä

Väliaikaisasunnossamme, omakotitalossa, asuu tästä lähtien minun ja Namun lisäksi Namun veli ja hänen tyttöystävänsä. Edessä on kaksi viikkoa kommuunielämää. Luonnollisesti juolahtaa mieleen, että "tässäpä mainio tilaisuus leikkiä sitcomia". Itse lienen levottomine juttuine Phoebe (valitettavasti), toinen tyttöasukki on tietenkin kaunis Rachel, Namun veli siivousintoiluineen on selvä Monica ja Namuseni Monican lempeät torut vastaanottavana osapuolena Chandler.

Haussa on siis kaksi siistiä ja savutonta alivuokralaista, jotka sopivat kuvauksiin "nörtti" ja "hassu". Mikäli tunnistat itsesi, ota yhteyttä. Paremman puutteessa myös tylsä ja tyhmä voivat tulla kysymykseen.

Eilen leikin Namusen kanssa toista hassua kotileikkiä, "Sisusta unelmakämppä". Pakko se on tunnustaa: Minullakin on hieman taipumusta askarteluun.

Viimeinen ehdotus lienee lähellä oikeaa toteutusta, vaikka luultavasti asetammekin reaalimaailmassa maalaustelineen niin, että sille asetettu taulu näkyy huoneen eikä seinän suuntaan. Heitämme myös paljon tavaroita pois, sillä janoan tilaa hengittää, kävellä, keksiä uusia pomppimistyylejä ja ennen kaikkea maata lattialla. Nyt puhuu sisäinen Phoebeni: Kovalla lattialla maatessa tuntee kehonsa eri tavalla. Raukeana mutta aistit virkeinä, kattoa tuijottaen pää tyhjenee, virikkeitä ei ole. Vain oma keho, (ihana vanha lauta)lattia ja (lähes kolmen metrin korkeudessa siintävä) katto. (BOOYAH jumalauta että rakastan sitä kämppää!)

Taulu, joka siis luultavasti asettuu huoneen eikä seinän suuntaan, pääsee nyt esittelyyn. Tämän ja viime päivitykseni myötä paljastan lopullisesti pupufriikkeyteni.

Tässä kuvassa olisin mielelläni esitellyt myös Namun, mutta valitettavasti luonamme vieraillut yksisarvisvauva loikkasi juuri kuvan ottamishetkellä eteen. Riehakas kusipää.